Kategoriat
Hevoset

Rasitusvammoista, osa 1

”’Avaimena ennaltaehkäisy sekä tarkkailu.’ — Juuri nehän ovat lämpökuvantamisen ydinaluetta!”

Hevoslehti RIDE! julkaisi kaksiosaisen jutun hevosten rasitusvammoista perustuen eläinlääkäri Maria Pyykkösen pitämiin luentoihin Koulutuskeskus Salpauksessa alkuvuonna 2019 (Muurinen, 2019). Halusin noiden artikkelien pohjalta käydä läpi, miten niissä esitellyissä eri vammatapauksissa voitaisiin hyötyä myös lämpökuvantamisesta. Yleisesti pyydän pitämään mielessä, että vain eläinlääkäri tekee diagnoosin. (Edit: Lämpökuvantamisen periaatteista lisää täällä – ”Lämpökuvantamisen realiteetit”.)

Artikkeleista nousee esille, miten hevosten rasitusvammat ovat yleisiä ja vaativat monesti hyvin pitkäaikaista kuntoutusta. On aikaavievää kuntouttaa vammaa huolellisesti, on vaativaa huolehtia hevosen muusta hyvinvoinnista toipumisen aikana ja on kallista pitää hevosta toimettomana, kun sen pitäisi olla kehittävässä treenissä, kisoissa tai tunneilla.

Lehdessä 4/2019 rasitusvamma-artikkelin otsikko on ”Avaimena ennaltaehkäisy sekä tarkkailu”. Rasitusvammojen hoitoa auttavat eniten varhainen havaitseminen ja sopivan rasitustason löytäminen kuntoutuksen aikana. – Juuri nehän ovat lämpökuvantamisen ydinaluetta! Seuraavassa syvennymmekin eri tyyppisten vammojen tapauksiin.

Lyhyesti 3/2019 artikkelista: Rasitusvammojen alkuunpanijana ovat mikrovauriot, jotka eivät ehdi palautua treenikertojen välissä, ”kun hevosta kuormitetaan liikaa”. Näin on siis varsinkin silloin, jos rasitus toistuu usein hyvin samanlaisena. Mikrovaurioiden kasaannuttua jossain vaiheessa ”kamelin selkä katkeaa” ja pienikin tapaturma voi aiheuttaa vamman realisoitumisen. Vaihtoehtona puhtaasti rasitusperäisille vammoille ovat tapaturmaiset vammat, joissa hevonen oikeasti hajottaa itsensä (vakuutusyhtiöidenkin lanseeraaman) ”ulkoisen tapahtuman” seurauksena. Mikä sitten on sopivaa rasituksen vaihtelua määrän ja monipuolisuuden suhteen? Esimerkiksi Julia Wejberg on pitämässä siitä pian verkkoluentoa, jonka tapahtuma löytyy Facebookista ”Kilpahevosen peruskunnon rakentaminen -verkkoluento 12.10.” (2020). Aikomuksena olisi olla siellä itsekin kuunteluoppilaana, joten tämä ei ole maksettu mainos enkä vielä tiedä kuinka ansaittu tämä suosittelu on.

Käytännössä ongelma on nykymaailmassa hevosilla kuten ihmisilläkin pääosin se, että kontrasti vapaa-ajan aktiivisuuden ja treenin välillä vaan on liian suurta. Ollaan kokonaan paikallaan tai tehdään täysillä. Hevonen luonnostaan liikkuisi sen 10 km päivässä ja olisi lähes aina valmiina spurttailemaan ja painimaan kavereiden kanssa. Olosuhteiden pakosta hevonen on usein seissyt tallissa 12 tuntia, seissyt tarhassa heinäkasalla 8 tuntia ja satuloinnin jälkeen vartissa pitäisi olla vertynyt huippusuorituksiin. Ja nämä suoritukset usein toistuvat melkolailla samanlaisina monta kertaa viikossa. Treenien ja treeni-lepojaksojen jakoa suunnittelemaan siis!

Kudosten paranemisajat ihmisillä menevät jotenkin näin: lihasarkuus 0-3 päivää, lihasrevähtymät helpoimmasta alkaen 0-2 viikkoa ja vakavimmat jopa 6 kuukautta, nivelsiderevähtymät 0-3 päivästä pahimmillaan 1 vuoteen, jänneongelmat tyypistä riippuen minimissään 3 viikosta 6 kuukauteen. – Nämä siis kudoksen paranemiseen, ja kuntoutuksen aika on vielä pidempi ennen kuin voidaan palata normaalitreeniin. Mikrorepeämät kuuluvat tavallisesti päivissä korjaantuvien joukkoon. Niiden kasaantuessa palautumisaika pitenee. Ne ovat esimerkiksi syy lihasarkuuteen, jota treenin jälkeen tuntee. Hevosesta voi joskus huomata, että edellinen treeni sattuu vielä. Monesti ei kuitenkaan tule pysähdyttyä tarkkailemaan hevosen liikkumisen ja käytöksen yksityiskohtia tai silmä ei vaan ole vielä niin tottunut poikkeuksien huomaamiseen. Välillä voi myös tarjota selkeästi pidemmän kevyen lepojakson, esim. Muurisen tekstin mukaan viikko 5-6 viikon välein.

Jälleen sovelletaan ihmispuolelta: Jos kehittävää teeniä ei tehdä kolme (ihan vähintään kaksi) kertaa viikossa, ei kehitystä juuri tapahdu. Lisäksi hevosta ei voi jättää päiviksi lepäämään jokaisen treenin jälkeen, koska kokonaisrasitustason ollessa alhainen kasvaa riski täysin äkillisen vamman syntymiseen, kun vaihtelu kudostason rasituksessa on niin suurta. Eli hevoselle pitäisi olla ainakin kolmen treenin vaihteleva kokonaisuus joka viikolle. Silloin yhdentyyppisestä rasituksesta jäisi todennäköisesti tarpeeksi palautumispäiviä ennen seuraavaa samanlaista treeniä. Jos hevonen treenaa enemmän, on mahdollista kehittyä nopeammin, mutta kevyen ja palauttavan liikunnan osuuden tulee nousta merkittävästi. Hevosen liikuttamiseen käytetyn ajan tulee siis kasvaa huomattavasti enemmän kuin kovien treenien määrän.

Niin miten se lämpökuvantaminen sitten? Jo kudosten mikrovauriot aiheuttavat verenkierron lisääntymistä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vauriot alkavat kasaantua, alkavat myös tulehdustekijät lisääntyä rasittuvassa kohdassa. Verenkierron vilkastuminen ja tulehdusreaktiot aiheuttavat lämpötilan nousua, joka näkyy varsinkin jalkojen alueelta todella hyvin lämpökuvassa. On voitu todeta, että alkavat vammat ovat erottuneet lämpökuvissa jo 2 viikkoa ennen kuin ne muuten näkyvät (Otilia – Tanase – Miclaus. 2006). Lämpökuvantaminen 2-3 viikon välein olisi siis mainio keino seurata vammariskiä kovalla harjoitus- tai kilpailukaudella.

Tässä näköjään tulikin jo yhden blogikirjoituksen verran asiaa. Seuraavassa osassa päästäänkin sitten niihin erilaisiin vammoihin, ja miten lämpökuvantaminen voisi auttaa, kun maito on jo kaatunut.

  • Muurinen, 2019. Hevosilla rasitusvammat ovat yleinen vaiva (3/2019) ja Avaimena ennaltaehkäisy sekä tarkkailu (4/2019). Hevoslehti RIDE!. Saatavilla verkossa: <www.playsson.net/ratsuhevosten-rasitusvammat-osa-1-2> ja <www.playsson.net/ratsuhevosten-rasitusvammat-osa-2-2>. (5.10.2020).
  • Otilia – Tanase – Miclaus, 2006. DIGITAL INFRARED THERMOGRAPHY IN ASSESSING SOFT TISSUES INJURIES ON SPORT EQUINES. Buletin USAMV-CN. 63/2006(228-233). ISSN 1454-2382.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *